”KERRO KERRO KEN ON…”

KUKKARUUMIIN AVAUS JA PARI SANAA SADUISTA

Lyhytproosakokoelmani Kukkien kapina – Yökertomuksia (Like 2020) ilmestyi hiljattain. Koska kaikki kevään lukutilaisuudet on peruttu ja julkkarijuhlat siirtyivät hamaan tulevaisuuteen korona-epidemian tähden, päätin kirjoittaa oheisen tekstin teoksen suhteesta satuihin ja siitä, mitä annettavaa fiktiivisillä tarinoilla meille on.

*

Kukkien kapina on sarja fantasmoja. Tekstien tyylit vaihtelevat arkisesta absurdiin ja lyyrisestä riehakkaan satiiriseen. Halusin kirjoittaa kokoelman, joka olisi sävyiltään yhtä moninainen kuin ympärillämme versova ja sirittävä todellisuus. Minua ovat aina kiehtoneet mahdolliset maailmat, kuvittelun vitaalinen voima ja se ihmeellinen, josta saduissa ja olemisessa on kyse. Ja toisaalta: halusin vääntää vanhoja tarinoita uudelle kierteelle sekä käsitellä aikalaistarinoidemme fiktiivistä luonnetta feministisen naurun1 siivittämänä.

Niinpä päädyin kirjoittamaan kokoelman eräänlaisia moderneja aikuisten satuja. Saduissahan kaikki on mahdollista, tai näin on totuttu hokemaan… Mutta liian usein tuo potentiaalisuus ajatellaan vain sadun pintatason tapahtumia koskevaksi ominaisuudeksi. Itse ajattelen fiktion voiman olevan siinä, että se mahdollistaa keinon kuvitella ja tuntea kokemustasolla todeksi jotain sellaista, jota ei vielä ole.

Tai käänteisesti: tarinat voivat paljastaa fiktiivisillä asetelmillaan ne lainalaisuudet, joiden kautta todellisuutta on totuttu kertomaan.

*

Toisaalta maapallon kantokyvyn ylittyminen tai kasvava eriarvoisuus eivät ole vain kuvittelukyvystämme kiinni, vaan materiaalisella tasolla ilmeneviä tosiasioita, jotka koskettavat kaikkia. Elämme ne joka päivä todeksi joko välillisesti tai välittömästi, ja siksi on jokaisen yksilön velvollisuus kuvitella toisenlaisia aikoja, jotta ne voisivat joskus tulla.

Tai ylipäänsä kuvitella. Sillä myös kuvittelu on kyky. Herkkyys on kyky. Ilman kuvittelukykyä ja herkkyyttä on mahdotonta samastua toisten tunteisiin tai kokea empatiaa. Tai ylipäänsä kokea mitään.

Siksi mielikuvitus ja herkkyys ovat elämän säilyttämisen kannalta kyvyistä tärkeimpiä. (Olkoonkin, että kulttuurissa, jossa elämme, elävänä säilymisen kannalta kyvyistä tärkein on yhä fyysinen voima, mistä kielii osaltaan ase- ja lääketeollisuuden jättimäiset markkinaosuudet.)

Viime vuosisadan eräs merkittävimmistä filosofeista Hannah Arendt kirjoitti teoksessaan Eichmann in Israel (1963) banaalista pahasta, joka on peräisin juuri kuvittelukyvyn puutteesta. Banaali paha ei ole luonteeltaan aktiivista, vaan pikemminkin henkistä kyvyttömyyttä asettua toisten ihmisten asemaan. Mutta vaikka banaalissa pahassa ei ole kyse tietoisesta vahingoittamisesta, siitä huolimatta ihminen on poliittisessa vastuussa tuosta impotentiaalista ominaisuudestaan ja sen siivittämistä teoista.

Arendt käytti esimerkkinä SS-everstiluutnantti Adolf Eichmannia, joka organisoi holokaustin toteutuksen. Yhtä lailla banaali paha on kuitenkin läsnä myös tässä ajassa. Se on moraalista mielikuvituksettomuutta ja kyvyttömyyttä reagoida esimerkiksi fossiilikapitalismin seurauksiin, tai haluttomuutta ymmärtää eri vähemmistöihin kohdistuvaa sortoa.

*

Kukkien kapina ei ole pinnan tasolla moraalitarusto, mutta empatiaan ja herkkyyteen liittyvät kysymykset ovat tekstikudoksessa läsnä.

Opetuksellisten sulkeutumien sijaan tekstit häiritsevät, hyväilevät, kysyvät ja nyrjäyttävät totunnaiset asetelmat paikoiltaan. Teos ei pyri kesyttämään outoutta, vaan juhlii moneutta. Kyse on ajattelun vapauden manifestaatiosta kaunokirjallisessa muodossa. Tai mitään häpeilemättömästä kirjallis-anarkistisesta toiminnasta, jossa vaihdetaan lennosta asentoa, ja selitysten tarjoamisen sijaan kirjaimet hymyilevät salaperäisesti, kuten Mona Lisa tai Sfinksi.

Feministinen, mitään häpeilemätön nauru kuplii teksteissä niin aiheiden kuin asetelmienkin tasolla.

*

Angela Carter on todennut, että työstäessään novellikokoelmaansa The Bloody Chamber (1979) hän käytti lähtökohtanaan perinteisiä satuja, mutta valjasti niiden latentin, väkivaltaisen ja seksuaalisen kielletyn voiman omiin käyttötarkoituksiinsa ja kirjoitti joukon uusia satuja, joiden keskiössä on (heteroseksuaalisen) naisen halu. Carterin gotiikan sävytteinen kokoelma on klassikko, ja koen siihen tekstuaalista sukulaisuutta.

Silti Kukkien kapinan suhde satuihin on toisenlainen. Kauhugenren kanssa flirttaamisen sijaan minua kiinnostaa satujen pinnan alla piilossa olevan energian lähestyminen absurdin tai hillittömän feministisen naurun kautta. Ja että tuo latentti lataus irrotetaan siihen loisen lailla kiinnittyneestä psykoanalyyttisestä tulkintaperinteestä; että satujen naiivi eroottinen energia ei välttämättä palaudukaan fallokseen eikä perhesuhteisiin, ja erilaiset entiteetit ja niiden väliset merkityssuhteet voivat muovautua heteromatriisista vapaana.

(Esimerkkinä fallos-orientoituneesta tulkintaperinteestä mainittakoon Bruno Bettelheimin teos The Uses of Enchantment (1976), jonka psykoanalyyttiset tulkinnat saduista ovat vähintäänkin yhtä taikapölyn täyteistä sepitettä kuin tulkinnan kohteena olevat sadut.)

Tosin kyllä Kukkien kapinan tarinnoissa rakastetaan, synnytään ja kuollaan, eli ollaan perinteisten satujen tapaan suurten teemojen äärellä. Ja teksteissä esiintyy naisia ja miehiä. Mutta hahmot eivät vastaa perinteisiä rooliodotuksia, vaan ovat pikemminkin trickstermäisiä ja luokittelua pakenevia; tai toisaalta marionettien kaltaisia tyyppihahmotoimijoita, joiden kautta tarkastellaan vaikkapa luutuneita tapoja kertoa rakkaudesta.

*

Osassa Kukkien kapinan teksteistä viitataan suoraan reaalimaailmaan, mutta uudelleen kehystettyinä lainatut faktat näyttäytyvät usein hullumpina ja uskomattomampina kuin satujen fantasiaelementit. Toivon lukijan heräävän kysymään, miten tällaiset asiat ovat voineet luonnollistua normaaleiksi asiantiloiksi, ja mikä lopulta on totta ja mikä satua.

Kaikki kerrottu kun on viime kädessä kieltä, ja mieltä.

Lisäksi kokoelmassa on myyttejä ja klassikkosatuja varioivia tekstejä, joissa huojutetaan patriarkaatin ylläpitämiä käsityksiä tiedosta ja todellisuudesta sekä niihin liittyviä arvoasetelmia. Esimerkiksi novellissa ”Ruusujen herääminen” kertojana on piikikäs kukka, joka kertoo tarinan Prinsessa Ruususesta uudesta näkökulmasta ja nousee barrikadeille taistellakseen pinkkiyden, ruusuisuuden ja kukka-akatemian puolesta.

Klassikkosatujen ohella olen lainaillut asetelmia, henkilöitä ja motiiveja monista eri yhteyksistä, sillä visionani on ollut kirjoittaa moniääninen ja -säikeinen tarinakudos. Tekstien merkitykset syntyvät osin suhteessa kulttuurisiin viitepisteisiin ja puhetapoihin, mutta kyse ei ole kuitenkaan puhtaasta emansipatorisesta päällekirjoituksesta, vaan kokoelman läpi luikertelee kieli, joka tekee ja tapahtuu kaiken aikaa.

Se pomppii lyyrisestä lakoniseen, vaihtaa kurittomasti rekistereitä ja naputtaa rytmiä kitalakeen. Kieli, joka tavoittelee nautintoa, eikä ole kenenkään oma.

*

Kukkien kapinan maastossa välkkyy sekaisin kauniita ja kömpelöitä asioita. Esteettisen hienostuneisuuden ja hyvän maun todistelun sijaan kirjoittamista on kirittänyt toive siitä, että teksti tuntuu. Että pyhä ja slapstick sykkivät riveillä vierekkäin, ja viileän älyn sijaan kertomisen keskiössä ovat kokeminen ja totunnaisten asetelmien koettelu. Ihmisten ohella äänessä ovat papiljotit, bootseja käyttävät hämähäkit ja lentävät lehmät. Muun muassa. Sillä saduissa toimijat voivat olla ketä tai mitä vain. Ja kaikki ne ovat yhtä totta.

Tai niin tosia, kuin miksi lukija/kuulija kykenee ne kuvittelemaan.

Tarinoiden totuus on kiinni mielikuvituksestamme. Näin myös historian ja arjen tarinoiden osalta. Ajatustemme notkeus tai jäykkyys säätelee paitsi heittäytymisemme astetta (ja ylipäänsä kykyämme kokea), myös sitä horisonttia, jossa nimeämme ja jäsennämme olevaa ja merkityksellistämme ympärillämme olevia asioita.

Sadun taian perusta on naiivissa energiassa ja kaikkivoipaisessa kyvyssä selittää toteen mitkä tahansa tapahtumat. Tarinat mahdollistavat asioiden näkemisen omintakeisen logiikan kautta epätyypillisestä vinkkelistä, ja tuota kykyä me tarvitsemme kaikki, sillä kerromme itselle ja toisillemme jatkuvasti erilaisia tarinoita, joilla pidämme elämämme kasassa sekä arkemme mielekkäänä.

Jokainen minä on monta kertomusta, ja muiden narraatioiden ohella myös saduilla on annettavansa. Niiden lahja liittyy kykyyn hyväksyä poikkeavat tavat ajatella olevaa ja sallia loikka totunnaisten syy–seuraus-suhteiden ohi.

*

Olen halunnut valjastaa satujen vitaliteetin leikin palvelukseen ja kirjoittanut kokoelman hulluttelevia satuja. Siis jotain sellaista, mikä on ”kirjallisella uskottavuusmittarilla” hyvin kiikkerässä asemassa. Vakavasti otettavan kirjallisuutemme ydinlajina pidetään edelleenkin romaania — ei novelleja, saati satuja — ja tunnelmasta toiseen hypähtelevä vallaton tarinakudelma näyttäytyy helposti realistisen perinteen kouliman lukijan silmissä lapselliselta temppuilulta. Elämme yhä tosipohjaisuuden ja vakavuuden dominoimaa proosajatkumoa, mistä todistaa myös alati kasvava autofiktiobuumi; on kaiken aikaa kasvava tarve todistella tapahtumien omakohtaisuutta ja faktuaalista paikkaansa pitävyyttä, ikään kuin fiktio olisi jokin paise.

(Tai ehkä ihmiset ovat menettämässä kirjallisen kuvittelukykynsä?)

Toki vaihtoehtoisiakin ääniä esiintyy, mutta poeettinen ajatteluni eroaa useista tämän hetken alt lit -teoksista suhteessaan ironiaan ja siihen, millaisesta naurusta teoksissa on kyse. Nihiloivan ja ulkopuolelta kohteeseen suunnatun kylmän ivan sijaan haluan nauraa rinnalla. Tai yhdessä.

Haluan nauraa haluavasti. Ja sallivasti.

Että kaikenlaista sitä onkin, ja kaikkeuteen mahtuu kyllä.

*

Teoksessaan Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle (1999)2 Italo Calvino analysoi kirjallista keveyttä. Hänelle halu paeta ihmiskunnan raskautta Pegasoksen tavoin toiseen ulottuvuuteen ei tarkoita pakoa täysin järjen ulottumattomissa olevaan maailmaan, vaan pyrkimystä katsoa asioita toisenlaiseen logiikkaan turvautuen. Kyse on mietteliäästä keveydestä, joka luodaan juuri kirjoituksen avulla; se on ”runoilija-filosofin notkea yllätyshyppy, joka nostaa hänet maailman raskauden yläpuolelle ja osoittaa, että painovoima kätkee itseensä keveyden salaisuuden” (s. 22).

Calvinon teos oli tärkeä innoittaja, kun aloin kirjoittamaan ensimmäistä kirjaani, ja on sitä edelleen. Hänen ajatuksensa toisenlaisen logiikan ohjaamasta, kokemuksellisesta ja mittakaavaltaan rajattomasta kertomushorisontista on likeinen. En pyri pinnalliseen hilpeyteen tai viihteen nopeuteen, vaan minua kiinnostavat satujen arkaaiset ja vitaaliset maailmat sekä niiden suhde kokemuksiin.

Calvinon mukaan leijumisen kaipuu (vrt. salaperäisen lumo) ja koetun sorron sekä puutteen suhde on antropologinen vakio (s. 38—39). Uskon tähän ajatukseen. Kuvittelu on sekä mielenterveyden säilyttämisen että sielun hengissä pysymisen kannalta välttämätöntä. Ja toisaalta mitään uutta ei voi tulla, jos ei ole lupa ajatella toisin. Siksi kirjallisuus ja sen mahdollistama lento ovat niin tärkeitä ihmiskunnan tajuisuuden, herkkyyden ja empatiakyvyn kannalta. Tarvitsemme tarinoita, jotta voisimme olla samaan aikaan sallivia ja kriittisiä, riipiä kuvia ja rakastaa.

*

Tarujen todellisuus on analyyttisen sijaan kokemuksellinen. Se on affektien kenttä, jonka voima on juuri kielen mahdollistamissa kokemuksissa; sadut voivat viehättää, pelottaa, ärsyttää tai lohduttaa tarinatyypistä riippuen. Niiden latentissa vieraudessa uinuu potentiaalinen voima, joka voi avartaa ajatteluamme ja moraalista mielikuvitustamme, jos vain olemme valmiita kuvittelemaan. Sillä viime kädessä me kaikki olemme erilaisia, erityisiä ja vieraita, jopa itsellemme.

Kauhistuttavan sijaan vieraus voi olla myös voimaannuttavaa. Se paljastaa tiedon, totuuksien ja tapojen suhteellisuuden. Että kaikki ne ovat historiallisia ja muutoksen alaisia. Hyväksymällä outouden ja ei-tuttuuden meidän on mahdollista altistaa itsemme toiseuksien kuuntelulle.

Satujen voima on juuri rajalla olossa: niiden maailmat ovat samaan aikaan epätodellisia ja todellisia, vieraita ja tuttuja. Ja jokainen tarina on totta sen pienen hetken, kun lukija elää sen mielessään todeksi, olipa tapahtumat arkikokemukselle kuinka outoja tahansa.

*

Perinteisten satujen muoto on arkaainen. Ne ovat rajattuja, ja niillä on aina selkeä alku, keskikohta ja loppu. Minua kiinnostaa tämä rajoite. Halusin kirjoittaa tarinoita, jotka lyhyen ja keskitetyn muodon puitteissa voivat pystyttää lukijan eteen kokonaisen maailman. Ja samaan aikaan totuttuja asetelmia kääntelemällä ne näyttävät tuttuna pidetyn uudessa valossa.

Osa Kukkien kapinan kertomuksista lainaa muotonsa suoraan faabeleilta ja kansansaduilta, mutta moraalisten opetusten sijaan ne pikemminkin kysyvät kuin alleviivaat jotain todellisuuden piirrettä.

Vaikka perinteisiin satuihin liittyy usein pinnan tasolla ilmenevä oppi oikeasta ja väärästä, on oltava uskallusta ajatella vastakarvaan. On ajateltava oikean ja väärän ohi. Ehkä sadut jopa haluavat sitä. Ehkä ne vain härnäävät mustavalkoisuudellaan, jotta arjen tomumainen harmaus piirtyisi esiin kaikessa särmikkyydessään.

*

Kautta aikojen fiktiiviset tarut ovat pyrkineet herättelemään lukijansa/kuulijansa tuntemaan ja ajattelemaan mustaa valkeana, valkoista punaisena, tai kaltevana. Kissaa hirnuvana lehmänä.

Sadut ehdottavat maailmoja, joissa uskalletaan ajatella totunnaisten lokeroiden ohi. Ja lennetään sankarin johdatuksella etsintäretkille toisiin maailmoihin, jotka voivat sijaita ”kaukana horisontaalisessa linjassa tai korkealla ylhäällä tai matalalla alhaalla kohtisuoraan katsottuna”, satujen morfologiaa tutkineen venäläisen strukturalistin Vladimir Proppin luokitteluja lainaten. Tosin yhden heeroksen sijaan Kukkien kapinassa sankareita on monta, ja heitä myös riisutaan. Shamanistisia lentäjiä ja näkijöitä ovat synnyttäjät, lehmät ja linnut. Vanhoja parrakkaita tietäjiä viisaimpia ovat tiet ja tytöt.

Tällä kertaa on näet kyse juuri kukista. Kokoelman topos on läpeensä feministisesti värittynyt, ja maailma kerrotaan kaikkein “vähäpätöisimmiksi” ja “mitättömimmiksi” mielletyistä käsin. Staattisten sivuroolien sijaan ruusut kumppaneineen ottavat nyt näyttämöt omakseen ja kertovat jotain muuta, kuin sen-tavallisen-tarinan

https://like.fi/kirjat/kukkien-kapina-yokertomuksia/

1Feministisellä naurulla tarkoitan sellaista naurua, joka on kuritonta ja maan alta kumpuavaa. Valloittamatonta ja kuohuvaa naurua, jota ei ole ollut lupa nauraa patriarkaatin ikeen alla, mutta joka on kuitenkin ollut olemassa varjoissa ja katveissa, sekä sellaisten olentojen korvissa ja sydämissä, joilla on ollut halu ja taito kuulla se. Kyseessä on Medusan nauru, josta Hélène Cixous aikoinaan kirjoitti.

2 Suom. Elina Suolahti, Loki-Kirjat

#Kukkienkapina #Yökertomuksia #sadut #kokemuksellisuus #uudelleentulkinnat #Medusannauru #feministinentopos #mietteliäskepeys #fiktio #empatia

HUOMISET PÄIVÄT

*

Ehkä pitäisi vain alkaa puhua yksinäisyydestä. Yksisilmäisyydestä, iltoja painavat tummien lintujen kyömynokat, jotka hakkaavat maata. Kumisee. Olemisen eri taajuudet limittyvät epäsointuisesti toisiinsa. Lumikiteiden ja jään alta paljastuvat halkeilleet simpukat, järven ontot kämmenkupit. Indigon kosketus, tai pyyhkäisy. Höyhenaalto, joka silittää kiven karheaa untuvaa. Unta. Näin jälleen painajaisia. Olen menettänyt hevosen, valkoharjaksisten juopunut tanssi arotuulessa tuntuu kaukaiselta. Punainen pakottava hiekka, joka repii vuohiset. Ja sydämen. Poltteen ja suolan kutsu. Väräjävän selvänäköisyyden hetki, kun tähtikimput syttyvät otsan alla roihuun. Olen väsynyt ja vankina sähköjunassa keskellä aidattua asuinaluetta, sataa hopeaa. Kylmää kelmeilevää vettä. Moisten puheet jatkuvat päättöminä nauhoina. Minun puheeni on kiviä. Uniruumiit kulkeutuvat paidanhelmassa, rukoilen asemalla ääneti. Äitiä, tähtiä, muukalaisia, ketä tahansa. Antakaa minulle ovi. Tai edes yksi sarana, painajaiset koteloituvat kiinni ihoon. Tajuan eilisten puistojen kadonneen. Olen paikassa, jonne metsää ei enää riitä. Ei riitä jalkoja, pilviä eikä käpyjä. Pihkaisia päiväsuudelmia huhtikuun ankeassa loistossa. Aamulla napitin vanhan pyjaman alhaalta ylös, sitten ylhäältä alas ja taas takaisin kiinni. Olen sulkenut sinut taloni sydämeen. Haudannut syvälle, kutsutunut uniini, heittänyt kirjeet uuniin ja kuivannut nimesi. Murtanut oksan kerrallaan ja ripotellut sanoja keitoksiin. Levittänyt lakanoihin ja kuiskaillut, odottanut tulta, tulikoiran käpälää, joka pyyhkisi pöydän tyhjäksi. Joka pyyhkisi kiven ja sammuttaisi janon. Ajatus onnesta ja liian pienistä tanssikengistä, jotka uhkaavat murtaa kynnet. Jotka murtavat kyyneleet poskille. Minä kutsun sinua. Susilapsia, villiviinistä juopuneita eilisiä, ja kun saavun kotiin, portailla istuu karhuksi pukeutunut poika. Hän nyyhkyttää avain kaulassa. Vesiraaja, onkiraaja, kohtalon katkennut ongenvapa. Ohut paperikäsi joka kuivaa pisaroita otsalta. Verentempo ja muistin vikuroivat viisarit, päivät sekoittuvat ja alkavat alusta, maailmat alkavat. Ojaan unohtunut traktori ja veden nielemä motelli kaukana Venetsiassa. Aika palaa maailmalta kotiin. Eläimet palaavat. Ja lapset. Aika palauttaa maailmaa — ja kuinka me loistammekaan osana nousevia huomisia.

#huomiseteilisetnykyiset #lyhytproosaa #unienkirja

SÄYSEÄSTI

*

Konserttisalissa rivillä viisi aivastelee pitkä parta. Hän on polttanut liikaa piippua. Jos parralla olisi silmät, ne savuaisivat kuin kaksi yksinäistä höyrylaivaa loppukesän levälauttojen täplittämässä satamassa. Hänen oikealla puolellaan istuu nahkahanska ja parran sisällä istuu pelko. Yhdessä he muodostavat uskollisen kolmiyhteyden. Ei ole kiire mihinkään. Heille riittää maailma, joka on konserttisalin kokoinen. Aamuöisin parta haaveilee viulumaisesta naisesta. Viulunaisen kielet ovat kimeät. Se sopii parralle. Ja hansikkaalle, joka ihailee salaa parran naista. Niinä hetkinä, joina parta ei jaksa seurustella naisensa kanssa, sen voi sulkea pitkäkaulaiseen koteloon. Tai niin parta ja hanska kuvittelevat. Todellisuudessa penkit heidän pakaroidensa alla ovat huteraa tekoa. Pelkkä viulumaisen naisen avausäänen kuuleminen riittää pyyhkäisemään saliin rakennetun tuolirividominon kumoon. Pölyttynein säännöin varjeltu hapeton pyhättö räjähtää ilmaan kuin voikukan haivenpallo, kun minttupastillihenkäys koskettaa sen puhallusarkoja seiniä.

#kuuntelija #lyhytproosaa #feministinensoitinsatu #partajahanska #klassisenmusiikinsukupuolisäännöstöt

PÄIVÄN TORSO

*

marmorin liike, suudelmaan jännittyneet
vartalot joita liikuttaa rakkaus
atomitomu, kylki, naarmu, raja, pinta
minun rakkauteni sinuun on vuosisatojen rakkautta
näen sinussa itseni
ja kaikki ihmiset, päivien liikkeen
Narkissoksen kuparilantin kruuna ja klaava silmissään
kuinka ne kuljettavat meitä
linnut jotka ovat ja eivät ole todellisia
mereen kaartuva taivas ja aalloista nouseva aurinko
Afroditen sähköiset auki kammatut hiukset —
paistaa eilisiä, haalenneen teenvärisiä haamuja

#torsous #päivienmuistot # ruumiillisuus #rujokauneus #runous #maalaminen

LUOLAKAUPUNKI

FRAGMENTAARINEN KÄVELYPÄIVÄKIRJA.

*

Piirustussarja sai alkunsa viime elokuussa, kun oleilimme Mazzano Romanossa.

Teimme päivittäin kävelyretkiä kaupungin alla avautuvaan Valle del Treja -laakson luonnonpuistoon, sillä viikot olivat helteisiä ja laakson varjot vilvoittivat.

Mazzanon ohella keskiaikaisista kaupungeista tutuiksi tulivat Calcata, Faleria, Civita Castellana ja Campagnanon. Calcatan kaupunkiin kipusimme laakson poikki seitsemän kertaa. Faleriaan patikoimme vain kerran, mikä sekin oli hiukan liikaa, sillä sukkuloimme alkumatkan autojen seassa ja kannoin koko paahteisen retken lasta Manducassa.

Useina iltapäivinä istuin myös hautausmaan edustalla piirtämässä. Sieltä näkyi koko pienen kaupungin sydän. Ja salamat, kun vihdoin kuun viimeisellä viikolla saapui ukkonen ja kauan kaivattu sade.

*

Luolakaupunki on muotoaan muuttava teoskokonaisuus, josta tämän postauksen digiprintti on yksi versio.

Kävelypäiväkirjan piirustukset pohjaavat löyhästi havaintoon, mutta samalla ne noudattavat unen logiikkaa (tai: animaalista logiikkaa).

Laakson villi luonto tuli uniini. Toisina öinä olin pöllö, toisina luolassa asuva henki.

Kuvat niveltyvät toisiinsa assosiatiivisesti ja ehdottavat erilaisia narratiiveja. Ne ovat polkuja, joita kävelimme ja emme kävelleet.

Ne ovat muistoja ajoilta joina etruski- ja falliskikansat asuttivat vielä laaksoa. Kun Treja-joen ympärillä ei ollut vielä nykyisiä kaupunkeja ja olimme vasta aaveita.

Muistan yhä, kuinka jokin puiden varjoissa lepatti.

#luolakaupunki #kävelypäiväkirja #piirustussarja #kävely #mazzanoromano #aaveet

Mēdeia, Μήδεια, Medeia

PAIKKA JOSSA VAIN PAINAJAISET ASUVAT.

Auringon tukka varisee. Valjastat vahvimman hevosen ja ajattelet, että vielä sinä ehtisit karkuun. Vielä sinä ehtisit, sillä luulet yhä, että asiat ovat sellaisia, että niitä voi paeta. Niin sinä olet tehnyt aina. Tuhka ja hiekka satavat huoneeseesi. Sisälläsi kivi, joka hylkii. Seisot aallokossa. Ratsusi huohottaa, eteesi levittyvät eiliset, sokean intohimon monokromaattiset pilvet. Taivas sukeltaa. Sydämesi kuin alasin. Puhallat suustasi lehtiä, hampaita, omenankukkia. Kuljet takaperin yöstä syvempään. Lattianrajassa hiiret, sokeat ja mielipuoliset eläimet, joiden käpälät ovat kääntyneet tähtiin. Hengität sisäänpäin, näet sotilaiksi muuttuneet pedonhampaat huoneen pakopisteessä. Nostat hiekan syliisi. Ja halusi, sitä sinä kannat kuin kapaloa. Tuuditat ja paijaat kaksin käsin kyltymätöntä sydäntäsi. Aallot tulevat, armottomat laineet. Virrassa, pauhussa, juoksussa, huohotat naarmuinen malvanvärinen hedelmä kielesi päällä ja rukoilet hänen kosketustaan. Kyltymätön mahosydän. Olet vaihtanut hevosesi tulta syökseviin härkiin, joiden vetämiin vaunuihin on vaarallista istua. Mutta sinä välität vain vaunuista, jotka kiitävät. Yöstä seuraavaan, ja yön yli. Olet valmis kaikkeen, jopa tappamaan. Neuvot nuorentamaan vanhan pukin leikkaamalla sen kahtia ja keittämällä padassa. Rakkautesi nylkee sinusta ihmisen. On vain halusi, joka ei kunnioita elämää. Vain kiihko, ei muuta. Sokea noita, kostonkuuta palvoen lahjoitat kadehtimillesi harteille palavan viitan. Kipinät räjähtävät tähtiin, iho palaa siinä missä paperikin. Savupatsaiden haaletessa kätesi etsivät tuhkasta raskaaksi muuttuneen sydämesi jäänteitä. Koetat tavoittaa kadottamiesi lastesi palasia. Ja silti yhä vain kaipaat Iasonia. Haravoit ja etsit. Sillä petoksesta, uhrauksista ja hulluudesta huolimatta sinä rakastat. Käsillä, suullasi ja koko ruumiillasi. Jopa kuolemalla sinä rakastat. Onnettomat kädet, jotka varisevat. Ikävöit eniten saavuttamatonta. Sylistäsi putoaa höyheniä, kalpeita aamuja. Kadut ja huokaat. Monta kertaa. Ennen kuin meri sulkeutuu, ja yö päättyy, niin kuin saduilla on tapana päättyä. Mutta paikassa jossa asut, painajaiset jatkuvat. Niin pimeistä huoneista ei ole paluuta.

#lyhytproosaa #painajaissatu #myytit #medeia #hulluus #kuolemallarakastaminen

NOISY TEXT

Esseessään “It’s not accetable to be a fatso” Aase Berg kirjoittaa epälineaaristen, äänekkäiden ja fraktaalimaisten tekstien puolesta.

Vaikka alkukielisen (ruots. Det är inte accepterat att vara fetto”, julkaistu 90tal-lehdessä vuonna 1998) esseen julkaisuajankohdasta on jo reilu parikymmentä vuotta, siinä esitetyt ajatukset tuntuvat edelleen ajankohtaisilta. Ja samat kysymykset koskettavat runouden ohella muitakin taiteita.

Sekä kirjallisuus- että taidekenttää määrittävät erilaiset teksti- ja teoskäsitykset sekä makuhierarkiat, jotka ohjaavat niin tekijöitä kuin vastaanottoakin. On olemassa sekä hyväksyttyjä että ei-hyväksyttyjä eleitä, joista toiset nähdään taitona, toiset puutteina.

Berg summaa: “It’s a persistent clihcé that the sober, quiet, and elegant text ― or, more broadly, the “simple” text ―has more to say than the noisy text. The fleshy, screamy, an overcharged, the vulgar, desperate, and pathetic are so taboo in our culture that I can smell a rat.” (s. 8)

Mutta entäpä jos juuri nk. puutteet ovatkin tarkoituksellisia?

Tai: jospa ne ovat jopa kaikkein tarpeellisimpia?

Jos teksti/teos onkin tarkoituksella turpea, moniaineksinen ja äänekäs? Tai ristiriitainen, tunteikas ja ylevää sulkeumaa karttava? Jos se ei haluakaan tarjota turvapaikkaa lukijalleen, tai uneliasta hyvän-mielen-iltaa nojatuolissa, vaan pikemminkin heittää lukijan tuolista kontalleen lattialle tai ulos kadulle?

Jos teksti/teos haluaakin näyttää jotain muuta, kuin mihin lukija/katsoja on tottunut?

Vallitsevat estetiikat tunnistetaan ja niistä pidetään, sillä niitä osataan lukea ja ne heijastelevat aina jollain tavoin kulttuurissa valloillaan olevia arvoja. Ja koska ne palautuvat kokemuksina vaivatta ylevän melankolian ja/tai mielihyvän alueille.

Ne ovat sopivasti uutta.

Tai sopivasti nostalgisia.

Ne ovat muodoltaan ja tunnerekisteriltään riittävän sopuisia.

Ja tämä pätee myös nk. kokeellisuuksiin ja “kirjalliseen kirjallisuuteen”. Runoudessa vähäeleisyys ja tyylitelty minimalismi mielletään yhä takeiksi sisällön painavuudesta, kun taas ristiriitaiset, tunneskaalaltaan kirjavat ja materiaaliltaan liialliset äänet edustavat jotakin vähempiarvoista, keskeneräistä ja epäkypsää.

Tilanne on siis melko sama kuin mitä se oli Bergin julkaistessa esseensä 90-luvun lopulla, olkoonkin, että kirjallisuuttamme ravisteli 2010-luvun taitteessa jonkinasteinen flarf-buumi. Tosin flarf ei paljosta kohkaamisesta huolimatta ehtinyt koskaan vakiintua vallitsevaksi estetiikaksi, ja se mitä siitä muistetaan, on lähinnä ylimielinen ironia ja tietoinen kökköys, vaikka nähdäkseni se olisi voinut olla paljon muutakin.

(Ja olikin, esimerkiksi Tytti Heikkisen runoudessa!)

Samoin kuin läpeensä ironinen postinternet-taide, myös tietoisesti-kökkö-flarf nosti kyllä esiin vulgaareja, pateettisia ja sentimentaalisia ääniä, mutta lähes aina siten, että nuo tunteet tai muutoin häiritsevät elementit oli liitetty osaksi ivallista ja sitaattiluonteista performanssia. Ja juuri tämä tekstin/teoksen yllä kummitteleva ironinen silmänisku lakaisi muut potentiaaliset merkitykset tyhjiin.

Ylätasolla väikkyvä tekstuaalinen wink-wink vahvisti oletusta siitä, että nuo äänet/tunteet olivat lähtökohtaisesti naurettavia, ja niitä käytettiin tekstuaalisen performatiivin osana vain kökköysvaikutelman takia ja siksi, että ne ovat niin vastenmielisiä.

Vaikka flarf on sanana eilispäivää, tällainen ironinen poseeraus on valtavirtaistunut ja muuttunut vallitsevaksi asenteeksi. Siitä on tullut osa sitä hyvän maun aluetta, jonka kaikki vähänkään kirjallisuuskartalla olevat kyllä tietävät, mutta josta ei puhuta.

Mutta mitä on “hyvä maku”?

Ja onko taiteen tehtävä olla “hyvää”? (ts. kaiuttaa vallitsevia maku- ja ajatushierarkioita?)

Itselleni tyylikkyyttä tärkeämpää runoudessa on se tuntematon, jonka kanssa olemme tekemisissä aina silloin, kun kieli virittyy äärimmilleen.

Yläperspektiivi-ironian sijaan etsin ihmeellistä. Tai ihmistä. Ääntä, vimmaa ja liikettä.

Dominantin aseman saavuttaneet estetiikat kaikuvat myös siellä, missä niiden lainalaisuudet eivät päde. Niitä luetaan teksteihin/teoksiin, joiden episteemiset ja ontiset kysymykset ovat toiset. Joiden sensibiliteetti ja suhde todellisuuteen on toinen.

Teksteihin/teoksiin jotka edustavat jotain muuta.

Samoin kuin Berg, odotan tulevaisuudelta runoutta ― ja kirjallisuutta ja taidetta ―, joka haukkaa enemmän kuin jaksaa niellä. Joka uskaltaa ylittää rajansa, ja välttelee opitun muodollisuuden sanelemia ratkaisuja. Jota ei ohjaa konventionaaliseen makuun eikä legitiimeihin tyylikeinoihin takertuminen, vaan joka hengittää ulos ja sisään.

Kriittisenä, hellittämättömästi, aina kohti jotain vielä nimetöntä.

Joka on samaan aikaan sisällä ja ulkona, niin kuin kieli on.

Myös runouden ja taiteen tehtävä on pyrkiä sinne, missä sijaitsevat epävakaat mölyävät ja hauraat äänet. Vakauden sijaan kaipaan valppautta sekä totuudellisuutta, joka on jotain muuta kuin jo tiedetyn kaiku.

*

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on img_20200128_141316.jpg
Aase Berg: “It’s not acceptable to be a fatso” (1998). Tsunami from Solaris. Essays on Poetry. Transl. Johannes Göransson & Joyelle McSweeney. Salvo series #4. Action Books 2019.

#tyylihierarkiat #runous #noisytext #meluisaruno #flarf #postinternettaide #ironia #kirjallinendominanssi #ambivalenssi #sensibiliteetit #affektit #AaseBerg #Itsnotacceptabletobeafatso #Tsunamifromsolaris

TIIPII

KIRJOITUKSEN MAJA.

Täydenkuun aikaan taivas on korallia. Ruoho mykkää ja vihreää. Kerään risuja. Koivun, kuusen ja männyn oksia. Harsopilvien lomassa ammottaa hopeinen reikä. Rakennan oksista tiipiin. Maalaan majan alaosan alkulähteiden punaiseksi. Asumuksen juuret ovat veren häissä, lihan ja mullan tuuheassa liitoksessa. Toiseksi leveimmästä pensselistä nurmikolle valuu taivaan tumma sini. Syvien merien sysisini, sudenmarjojen sinimustat silmät. Yö asettuu majan kupoliksi. Hämärän kääntyessä kohti päivää ohuimman pensselin päästä nurmelle juoksee läpinäkyviä kirjaimia. Seinää ympäröi ohut valkoinen rantu. Aika, joka piirtää rajaa. Aika, joka erottaa meidät tähdistä.

*

Viimeksi blogitekstiä kirjoittaessani päätin tähän proosarunosatuun. Olin tuolloin Prosessigalleriassa vieraana ja päätöspostaukseni käsitteli alkuja ja loppuja. Tekstin otsikko kuului: Alun ja lopun horisontit.

On aika kääntää astelma. Olkoon runo nyt alku.

Olkoon tämän blogin puhe kumpuava sieltä, missä sijaisevat loppujen alut ja vielä tuntemattomat huomiset. Aloitan siis lopusta. Tai maailmoista, jotka ovat vasta tuloillaan.

Aloitan reunalta. Marginaalista, sivusta.

Kynnöksestä.

Yöstä, jossa Tiipii seisoo.

Hämärän ja aavistusten maja, josta kaikki kirjoitus on kotoisin.

#alunjalopunhorisontit #proosarunosatu #yo #kirjoitus #aavistustenmaja #sininenmetsa