TIIPII

KIRJOITUKSEN MAJA.

Täydenkuun aikaan taivas on korallia. Ruoho mykkää ja vihreää. Kerään risuja. Koivun, kuusen ja männyn oksia. Harsopilvien lomassa ammottaa hopeinen reikä. Rakennan oksista tiipiin. Maalaan majan alaosan alkulähteiden punaiseksi. Asumuksen juuret ovat veren häissä, lihan ja mullan tuuheassa liitoksessa. Toiseksi leveimmästä pensselistä nurmikolle valuu taivaan tumma sini. Syvien merien sysisini, sudenmarjojen sinimustat silmät. Yö asettuu majan kupoliksi. Hämärän kääntyessä kohti päivää ohuimman pensselin päästä nurmelle juoksee läpinäkyviä kirjaimia. Seinää ympäröi ohut valkoinen rantu. Aika, joka piirtää rajaa. Aika, joka erottaa meidät tähdistä.

*

Viimeksi blogitekstiä kirjoittaessani päätin tähän proosarunosatuun. Olin tuolloin Prosessigalleriassa vieraana ja päätöspostaukseni käsitteli alkuja ja loppuja. Tekstin otsikko kuului: Alun ja lopun horisontit.

On aika kääntää astelma. Olkoon runo nyt alku.

Olkoon tämän blogin puhe kumpuava sieltä, missä sijaisevat loppujen alut ja vielä tuntemattomat huomiset. Aloitan siis lopusta. Tai maailmoista, jotka ovat vasta tuloillaan.

Aloitan reunalta. Marginaalista, sivusta.

Kynnöksestä.

Yöstä, jossa Tiipii seisoo.

Hämärän ja aavistusten maja, josta kaikki kirjoitus on kotoisin.

• 

#alunjalopunhorisontit #proosarunosatu #yo #kirjoitus #aavistustenmaja #sininenmetsa