NOISY TEXT

Esseessään “It’s not accetable to be a fatso” Aase Berg kirjoittaa epälineaaristen, äänekkäiden ja fraktaalimaisten tekstien puolesta.

Vaikka alkukielisen (ruots. Det är inte accepterat att vara fetto”, julkaistu 90tal-lehdessä vuonna 1998) esseen julkaisuajankohdasta on jo reilu parikymmentä vuotta, siinä esitetyt ajatukset tuntuvat edelleen ajankohtaisilta. Ja samat kysymykset koskettavat runouden ohella muitakin taiteita.

Sekä kirjallisuus- että taidekenttää määrittävät erilaiset teksti- ja teoskäsitykset sekä makuhierarkiat, jotka ohjaavat niin tekijöitä kuin vastaanottoakin. On olemassa sekä hyväksyttyjä että ei-hyväksyttyjä eleitä, joista toiset nähdään taitona, toiset puutteina.

Berg summaa: “It’s a persistent clihcé that the sober, quiet, and elegant text ― or, more broadly, the “simple” text ―has more to say than the noisy text. The fleshy, screamy, an overcharged, the vulgar, desperate, and pathetic are so taboo in our culture that I can smell a rat.” (s. 8)

Mutta entäpä jos juuri nk. puutteet ovatkin tarkoituksellisia?

Tai: jospa ne ovat jopa kaikkein tarpeellisimpia?

Jos teksti/teos onkin tarkoituksella turpea, moniaineksinen ja äänekäs? Tai ristiriitainen, tunteikas ja ylevää sulkeumaa karttava? Jos se ei haluakaan tarjota turvapaikkaa lukijalleen, tai uneliasta hyvän-mielen-iltaa nojatuolissa, vaan pikemminkin heittää lukijan tuolista kontalleen lattialle tai ulos kadulle?

Jos teksti/teos haluaakin näyttää jotain muuta, kuin mihin lukija/katsoja on tottunut?

Vallitsevat estetiikat tunnistetaan ja niistä pidetään, sillä niitä osataan lukea ja ne heijastelevat aina jollain tavoin kulttuurissa valloillaan olevia arvoja. Ja koska ne palautuvat kokemuksina vaivatta ylevän melankolian ja/tai mielihyvän alueille.

Ne ovat sopivasti uutta.

Tai sopivasti nostalgisia.

Ne ovat muodoltaan ja tunnerekisteriltään riittävän sopuisia.

Ja tämä pätee myös nk. kokeellisuuksiin ja “kirjalliseen kirjallisuuteen”. Runoudessa vähäeleisyys ja tyylitelty minimalismi mielletään yhä takeiksi sisällön painavuudesta, kun taas ristiriitaiset, tunneskaalaltaan kirjavat ja materiaaliltaan liialliset äänet edustavat jotakin vähempiarvoista, keskeneräistä ja epäkypsää.

Tilanne on siis melko sama kuin mitä se oli Bergin julkaistessa esseensä 90-luvun lopulla, olkoonkin, että kirjallisuuttamme ravisteli 2010-luvun taitteessa jonkinasteinen flarf-buumi. Tosin flarf ei paljosta kohkaamisesta huolimatta ehtinyt koskaan vakiintua vallitsevaksi estetiikaksi, ja se mitä siitä muistetaan, on lähinnä ylimielinen ironia ja tietoinen kökköys, vaikka nähdäkseni se olisi voinut olla paljon muutakin.

(Ja olikin, esimerkiksi Tytti Heikkisen runoudessa!)

Samoin kuin läpeensä ironinen postinternet-taide, myös tietoisesti-kökkö-flarf nosti kyllä esiin vulgaareja, pateettisia ja sentimentaalisia ääniä, mutta lähes aina siten, että nuo tunteet tai muutoin häiritsevät elementit oli liitetty osaksi ivallista ja sitaattiluonteista performanssia. Ja juuri tämä tekstin/teoksen yllä kummitteleva ironinen silmänisku lakaisi muut potentiaaliset merkitykset tyhjiin.

Ylätasolla väikkyvä tekstuaalinen wink-wink vahvisti oletusta siitä, että nuo äänet/tunteet olivat lähtökohtaisesti naurettavia, ja niitä käytettiin tekstuaalisen performatiivin osana vain kökköysvaikutelman takia ja siksi, että ne ovat niin vastenmielisiä.

Vaikka flarf on sanana eilispäivää, tällainen ironinen poseeraus on valtavirtaistunut ja muuttunut vallitsevaksi asenteeksi. Siitä on tullut osa sitä hyvän maun aluetta, jonka kaikki vähänkään kirjallisuuskartalla olevat kyllä tietävät, mutta josta ei puhuta.

Mutta mitä on “hyvä maku”?

Ja onko taiteen tehtävä olla “hyvää”? (ts. kaiuttaa vallitsevia maku- ja ajatushierarkioita?)

Itselleni tyylikkyyttä tärkeämpää runoudessa on se tuntematon, jonka kanssa olemme tekemisissä aina silloin, kun kieli virittyy äärimmilleen.

Yläperspektiivi-ironian sijaan etsin ihmeellistä. Tai ihmistä. Ääntä, vimmaa ja liikettä.

Dominantin aseman saavuttaneet estetiikat kaikuvat myös siellä, missä niiden lainalaisuudet eivät päde. Niitä luetaan teksteihin/teoksiin, joiden episteemiset ja ontiset kysymykset ovat toiset. Joiden sensibiliteetti ja suhde todellisuuteen on toinen.

Teksteihin/teoksiin jotka edustavat jotain muuta.

Samoin kuin Berg, odotan tulevaisuudelta runoutta ― ja kirjallisuutta ja taidetta ―, joka haukkaa enemmän kuin jaksaa niellä. Joka uskaltaa ylittää rajansa, ja välttelee opitun muodollisuuden sanelemia ratkaisuja. Jota ei ohjaa konventionaaliseen makuun eikä legitiimeihin tyylikeinoihin takertuminen, vaan joka hengittää ulos ja sisään.

Kriittisenä, hellittämättömästi, aina kohti jotain vielä nimetöntä.

Joka on samaan aikaan sisällä ja ulkona, niin kuin kieli on.

Myös runouden ja taiteen tehtävä on pyrkiä sinne, missä sijaitsevat epävakaat mölyävät ja hauraat äänet. Vakauden sijaan kaipaan valppautta sekä totuudellisuutta, joka on jotain muuta kuin jo tiedetyn kaiku.

*

#tyylihierarkiat #runous #noisytext #meluisaruno #flarf #postinternettaide #ironia #kirjallinendominanssi #ambivalenssi #sensibiliteetit #affektit #AaseBerg #Itsnotacceptabletobeafatso #Tsunamifromsolaris