KUKKARUUMIIN AVAUS JA PARI SANAA SADUISTA
Lyhytproosakokoelmani Kukkien kapina – Yökertomuksia (Like 2020) ilmestyi hiljattain. Koska kaikki kevään lukutilaisuudet on peruttu ja julkkarijuhlat siirtyivät hamaan tulevaisuuteen korona-epidemian tähden, päätin kirjoittaa oheisen tekstin teoksen suhteesta satuihin ja siitä, mitä annettavaa fiktiivisillä tarinoilla meille on.
*
Kukkien kapina on sarja fantasmoja. Tekstien tyylit vaihtelevat arkisesta absurdiin ja lyyrisestä riehakkaan satiiriseen. Halusin kirjoittaa kokoelman, joka olisi sävyiltään yhtä moninainen kuin ympärillämme versova ja sirittävä todellisuus. Minua ovat aina kiehtoneet mahdolliset maailmat, kuvittelun vitaalinen voima ja se ihmeellinen, josta saduissa ja olemisessa on kyse. Ja toisaalta: halusin vääntää vanhoja tarinoita uudelle kierteelle sekä käsitellä aikalaistarinoidemme fiktiivistä luonnetta feministisen naurun1 siivittämänä.
Niinpä päädyin kirjoittamaan kokoelman eräänlaisia moderneja aikuisten satuja. Saduissahan kaikki on mahdollista, tai näin on totuttu hokemaan… Mutta liian usein tuo potentiaalisuus ajatellaan vain sadun pintatason tapahtumia koskevaksi ominaisuudeksi. Itse ajattelen fiktion voiman olevan siinä, että se mahdollistaa keinon kuvitella ja tuntea kokemustasolla todeksi jotain sellaista, jota ei vielä ole.
Tai käänteisesti: tarinat voivat paljastaa fiktiivisillä asetelmillaan ne lainalaisuudet, joiden kautta todellisuutta on totuttu kertomaan.
*
Toisaalta maapallon kantokyvyn ylittyminen tai kasvava eriarvoisuus eivät ole vain kuvittelukyvystämme kiinni, vaan materiaalisella tasolla ilmeneviä tosiasioita, jotka koskettavat kaikkia. Elämme ne joka päivä todeksi joko välillisesti tai välittömästi, ja siksi on jokaisen yksilön velvollisuus kuvitella toisenlaisia aikoja, jotta ne voisivat joskus tulla.
Tai ylipäänsä kuvitella. Sillä myös kuvittelu on kyky. Herkkyys on kyky. Ilman kuvittelukykyä ja herkkyyttä on mahdotonta samastua toisten tunteisiin tai kokea empatiaa. Tai ylipäänsä kokea mitään.
Siksi mielikuvitus ja herkkyys ovat elämän säilyttämisen kannalta kyvyistä tärkeimpiä. (Olkoonkin, että kulttuurissa, jossa elämme, elävänä säilymisen kannalta kyvyistä tärkein on yhä fyysinen voima, mistä kielii osaltaan ase- ja lääketeollisuuden jättimäiset markkinaosuudet.)
Viime vuosisadan eräs merkittävimmistä filosofeista Hannah Arendt kirjoitti teoksessaan Eichmann in Israel (1963) banaalista pahasta, joka on peräisin juuri kuvittelukyvyn puutteesta. Banaali paha ei ole luonteeltaan aktiivista, vaan pikemminkin henkistä kyvyttömyyttä asettua toisten ihmisten asemaan. Mutta vaikka banaalissa pahassa ei ole kyse tietoisesta vahingoittamisesta, siitä huolimatta ihminen on poliittisessa vastuussa tuosta impotentiaalista ominaisuudestaan ja sen siivittämistä teoista.
Arendt käytti esimerkkinä SS-everstiluutnantti Adolf Eichmannia, joka organisoi holokaustin toteutuksen. Yhtä lailla banaali paha on kuitenkin läsnä myös tässä ajassa. Se on moraalista mielikuvituksettomuutta ja kyvyttömyyttä reagoida esimerkiksi fossiilikapitalismin seurauksiin, tai haluttomuutta ymmärtää eri vähemmistöihin kohdistuvaa sortoa.
*
Kukkien kapina ei ole pinnan tasolla moraalitarusto, mutta empatiaan ja herkkyyteen liittyvät kysymykset ovat tekstikudoksessa läsnä.
Opetuksellisten sulkeutumien sijaan tekstit häiritsevät, hyväilevät, kysyvät ja nyrjäyttävät totunnaiset asetelmat paikoiltaan. Teos ei pyri kesyttämään outoutta, vaan juhlii moneutta. Kyse on ajattelun vapauden manifestaatiosta kaunokirjallisessa muodossa. Tai mitään häpeilemättömästä kirjallis-anarkistisesta toiminnasta, jossa vaihdetaan lennosta asentoa, ja selitysten tarjoamisen sijaan kirjaimet hymyilevät salaperäisesti, kuten Mona Lisa tai Sfinksi.
Feministinen, mitään häpeilemätön nauru kuplii teksteissä niin aiheiden kuin asetelmienkin tasolla.
*
Angela Carter on todennut, että työstäessään novellikokoelmaansa The Bloody Chamber (1979) hän käytti lähtökohtanaan perinteisiä satuja, mutta valjasti niiden latentin, väkivaltaisen ja seksuaalisen kielletyn voiman omiin käyttötarkoituksiinsa ja kirjoitti joukon uusia satuja, joiden keskiössä on (heteroseksuaalisen) naisen halu. Carterin gotiikan sävytteinen kokoelma on klassikko, ja koen siihen tekstuaalista sukulaisuutta.
Silti Kukkien kapinan suhde satuihin on toisenlainen. Kauhugenren kanssa flirttaamisen sijaan minua kiinnostaa satujen pinnan alla piilossa olevan energian lähestyminen absurdin tai hillittömän feministisen naurun kautta. Ja että tuo latentti lataus irrotetaan siihen loisen lailla kiinnittyneestä psykoanalyyttisestä tulkintaperinteestä; että satujen naiivi eroottinen energia ei välttämättä palaudukaan fallokseen eikä perhesuhteisiin, ja erilaiset entiteetit ja niiden väliset merkityssuhteet voivat muovautua heteromatriisista vapaana.
(Esimerkkinä fallos-orientoituneesta tulkintaperinteestä mainittakoon Bruno Bettelheimin teos The Uses of Enchantment (1976), jonka psykoanalyyttiset tulkinnat saduista ovat vähintäänkin yhtä taikapölyn täyteistä sepitettä kuin tulkinnan kohteena olevat sadut.)
Tosin kyllä Kukkien kapinan tarinnoissa rakastetaan, synnytään ja kuollaan, eli ollaan perinteisten satujen tapaan suurten teemojen äärellä. Ja teksteissä esiintyy naisia ja miehiä. Mutta hahmot eivät vastaa perinteisiä rooliodotuksia, vaan ovat pikemminkin trickstermäisiä ja luokittelua pakenevia; tai toisaalta marionettien kaltaisia tyyppihahmotoimijoita, joiden kautta tarkastellaan vaikkapa luutuneita tapoja kertoa rakkaudesta.
*
Osassa Kukkien kapinan teksteistä viitataan suoraan reaalimaailmaan, mutta uudelleen kehystettyinä lainatut faktat näyttäytyvät usein hullumpina ja uskomattomampina kuin satujen fantasiaelementit. Toivon lukijan heräävän kysymään, miten tällaiset asiat ovat voineet luonnollistua normaaleiksi asiantiloiksi, ja mikä lopulta on totta ja mikä satua.
Kaikki kerrottu kun on viime kädessä kieltä, ja mieltä.
Lisäksi kokoelmassa on myyttejä ja klassikkosatuja varioivia tekstejä, joissa huojutetaan patriarkaatin ylläpitämiä käsityksiä tiedosta ja todellisuudesta sekä niihin liittyviä arvoasetelmia. Esimerkiksi novellissa ”Ruusujen herääminen” kertojana on piikikäs kukka, joka kertoo tarinan Prinsessa Ruususesta uudesta näkökulmasta ja nousee barrikadeille taistellakseen pinkkiyden, ruusuisuuden ja kukka-akatemian puolesta.
Klassikkosatujen ohella olen lainaillut asetelmia, henkilöitä ja motiiveja monista eri yhteyksistä, sillä visionani on ollut kirjoittaa moniääninen ja -säikeinen tarinakudos. Tekstien merkitykset syntyvät osin suhteessa kulttuurisiin viitepisteisiin ja puhetapoihin, mutta kyse ei ole kuitenkaan puhtaasta emansipatorisesta päällekirjoituksesta, vaan kokoelman läpi luikertelee kieli, joka tekee ja tapahtuu kaiken aikaa.
Se pomppii lyyrisestä lakoniseen, vaihtaa kurittomasti rekistereitä ja naputtaa rytmiä kitalakeen. Kieli, joka tavoittelee nautintoa, eikä ole kenenkään oma.
*
Kukkien kapinan maastossa välkkyy sekaisin kauniita ja kömpelöitä asioita. Esteettisen hienostuneisuuden ja hyvän maun todistelun sijaan kirjoittamista on kirittänyt toive siitä, että teksti tuntuu. Että pyhä ja slapstick sykkivät riveillä vierekkäin, ja viileän älyn sijaan kertomisen keskiössä ovat kokeminen ja totunnaisten asetelmien koettelu. Ihmisten ohella äänessä ovat papiljotit, bootseja käyttävät hämähäkit ja lentävät lehmät. Muun muassa. Sillä saduissa toimijat voivat olla ketä tai mitä vain. Ja kaikki ne ovat yhtä totta.
Tai niin tosia, kuin miksi lukija/kuulija kykenee ne kuvittelemaan.
Tarinoiden totuus on kiinni mielikuvituksestamme. Näin myös historian ja arjen tarinoiden osalta. Ajatustemme notkeus tai jäykkyys säätelee paitsi heittäytymisemme astetta (ja ylipäänsä kykyämme kokea), myös sitä horisonttia, jossa nimeämme ja jäsennämme olevaa ja merkityksellistämme ympärillämme olevia asioita.
Sadun taian perusta on naiivissa energiassa ja kaikkivoipaisessa kyvyssä selittää toteen mitkä tahansa tapahtumat. Tarinat mahdollistavat asioiden näkemisen omintakeisen logiikan kautta epätyypillisestä vinkkelistä, ja tuota kykyä me tarvitsemme kaikki, sillä kerromme itselle ja toisillemme jatkuvasti erilaisia tarinoita, joilla pidämme elämämme kasassa sekä arkemme mielekkäänä.
Jokainen minä on monta kertomusta, ja muiden narraatioiden ohella myös saduilla on annettavansa. Niiden lahja liittyy kykyyn hyväksyä poikkeavat tavat ajatella olevaa ja sallia loikka totunnaisten syy–seuraus-suhteiden ohi.
*
Olen halunnut valjastaa satujen vitaliteetin leikin palvelukseen ja kirjoittanut kokoelman hulluttelevia satuja. Siis jotain sellaista, mikä on ”kirjallisella uskottavuusmittarilla” hyvin kiikkerässä asemassa. Vakavasti otettavan kirjallisuutemme ydinlajina pidetään edelleenkin romaania — ei novelleja, saati satuja — ja tunnelmasta toiseen hypähtelevä vallaton tarinakudelma näyttäytyy helposti realistisen perinteen kouliman lukijan silmissä lapselliselta temppuilulta. Elämme yhä tosipohjaisuuden ja vakavuuden dominoimaa proosajatkumoa, mistä todistaa myös alati kasvava autofiktiobuumi; on kaiken aikaa kasvava tarve todistella tapahtumien omakohtaisuutta ja faktuaalista paikkaansa pitävyyttä, ikään kuin fiktio olisi jokin paise.
(Tai ehkä ihmiset ovat menettämässä kirjallisen kuvittelukykynsä?)
Toki vaihtoehtoisiakin ääniä esiintyy, mutta poeettinen ajatteluni eroaa useista tämän hetken alt lit -teoksista suhteessaan ironiaan ja siihen, millaisesta naurusta teoksissa on kyse. Nihiloivan ja ulkopuolelta kohteeseen suunnatun kylmän ivan sijaan haluan nauraa rinnalla. Tai yhdessä.
Haluan nauraa haluavasti. Ja sallivasti.
Että kaikenlaista sitä onkin, ja kaikkeuteen mahtuu kyllä.
*
Teoksessaan Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle (1999)2 Italo Calvino analysoi kirjallista keveyttä. Hänelle halu paeta ihmiskunnan raskautta Pegasoksen tavoin toiseen ulottuvuuteen ei tarkoita pakoa täysin järjen ulottumattomissa olevaan maailmaan, vaan pyrkimystä katsoa asioita toisenlaiseen logiikkaan turvautuen. Kyse on mietteliäästä keveydestä, joka luodaan juuri kirjoituksen avulla; se on ”runoilija-filosofin notkea yllätyshyppy, joka nostaa hänet maailman raskauden yläpuolelle ja osoittaa, että painovoima kätkee itseensä keveyden salaisuuden” (s. 22).
Calvinon teos oli tärkeä innoittaja, kun aloin kirjoittamaan ensimmäistä kirjaani, ja on sitä edelleen. Hänen ajatuksensa toisenlaisen logiikan ohjaamasta, kokemuksellisesta ja mittakaavaltaan rajattomasta kertomushorisontista on likeinen. En pyri pinnalliseen hilpeyteen tai viihteen nopeuteen, vaan minua kiinnostavat satujen arkaaiset ja vitaaliset maailmat sekä niiden suhde kokemuksiin.
Calvinon mukaan leijumisen kaipuu (vrt. salaperäisen lumo) ja koetun sorron sekä puutteen suhde on antropologinen vakio (s. 38—39). Uskon tähän ajatukseen. Kuvittelu on sekä mielenterveyden säilyttämisen että sielun hengissä pysymisen kannalta välttämätöntä. Ja toisaalta mitään uutta ei voi tulla, jos ei ole lupa ajatella toisin. Siksi kirjallisuus ja sen mahdollistama lento ovat niin tärkeitä ihmiskunnan tajuisuuden, herkkyyden ja empatiakyvyn kannalta. Tarvitsemme tarinoita, jotta voisimme olla samaan aikaan sallivia ja kriittisiä, riipiä kuvia ja rakastaa.
*
Tarujen todellisuus on analyyttisen sijaan kokemuksellinen. Se on affektien kenttä, jonka voima on juuri kielen mahdollistamissa kokemuksissa; sadut voivat viehättää, pelottaa, ärsyttää tai lohduttaa tarinatyypistä riippuen. Niiden latentissa vieraudessa uinuu potentiaalinen voima, joka voi avartaa ajatteluamme ja moraalista mielikuvitustamme, jos vain olemme valmiita kuvittelemaan. Sillä viime kädessä me kaikki olemme erilaisia, erityisiä ja vieraita, jopa itsellemme.
Kauhistuttavan sijaan vieraus voi olla myös voimaannuttavaa. Se paljastaa tiedon, totuuksien ja tapojen suhteellisuuden. Että kaikki ne ovat historiallisia ja muutoksen alaisia. Hyväksymällä outouden ja ei-tuttuuden meidän on mahdollista altistaa itsemme toiseuksien kuuntelulle.
Satujen voima on juuri rajalla olossa: niiden maailmat ovat samaan aikaan epätodellisia ja todellisia, vieraita ja tuttuja. Ja jokainen tarina on totta sen pienen hetken, kun lukija elää sen mielessään todeksi, olipa tapahtumat arkikokemukselle kuinka outoja tahansa.
*
Perinteisten satujen muoto on arkaainen. Ne ovat rajattuja, ja niillä on aina selkeä alku, keskikohta ja loppu. Minua kiinnostaa tämä rajoite. Halusin kirjoittaa tarinoita, jotka lyhyen ja keskitetyn muodon puitteissa voivat pystyttää lukijan eteen kokonaisen maailman. Ja samaan aikaan totuttuja asetelmia kääntelemällä ne näyttävät tuttuna pidetyn uudessa valossa.
Osa Kukkien kapinan kertomuksista lainaa muotonsa suoraan faabeleilta ja kansansaduilta, mutta moraalisten opetusten sijaan ne pikemminkin kysyvät kuin alleviivaat jotain todellisuuden piirrettä.
Vaikka perinteisiin satuihin liittyy usein pinnan tasolla ilmenevä oppi oikeasta ja väärästä, on oltava uskallusta ajatella vastakarvaan. On ajateltava oikean ja väärän ohi. Ehkä sadut jopa haluavat sitä. Ehkä ne vain härnäävät mustavalkoisuudellaan, jotta arjen tomumainen harmaus piirtyisi esiin kaikessa särmikkyydessään.
*
Kautta aikojen fiktiiviset tarut ovat pyrkineet herättelemään lukijansa/kuulijansa tuntemaan ja ajattelemaan mustaa valkeana, valkoista punaisena, tai kaltevana. Kissaa hirnuvana lehmänä.
Sadut ehdottavat maailmoja, joissa uskalletaan ajatella totunnaisten lokeroiden ohi. Ja lennetään sankarin johdatuksella etsintäretkille toisiin maailmoihin, jotka voivat sijaita ”kaukana horisontaalisessa linjassa tai korkealla ylhäällä tai matalalla alhaalla kohtisuoraan katsottuna”, satujen morfologiaa tutkineen venäläisen strukturalistin Vladimir Proppin luokitteluja lainaten. Tosin yhden heeroksen sijaan Kukkien kapinassa sankareita on monta, ja heitä myös riisutaan. Shamanistisia lentäjiä ja näkijöitä ovat synnyttäjät, lehmät ja linnut. Vanhoja parrakkaita tietäjiä viisaimpia ovat tiet ja tytöt.
Tällä kertaa on näet kyse juuri kukista. Kokoelman topos on läpeensä feministisesti värittynyt, ja maailma kerrotaan kaikkein “vähäpätöisimmiksi” ja “mitättömimmiksi” mielletyistä käsin. Staattisten sivuroolien sijaan ruusut kumppaneineen ottavat nyt näyttämöt omakseen ja kertovat jotain muuta, kuin sen-tavallisen-tarinan…
1Feministisellä naurulla tarkoitan sellaista naurua, joka on kuritonta ja maan alta kumpuavaa. Valloittamatonta ja kuohuvaa naurua, jota ei ole ollut lupa nauraa patriarkaatin ikeen alla, mutta joka on kuitenkin ollut olemassa varjoissa ja katveissa, sekä sellaisten olentojen korvissa ja sydämissä, joilla on ollut halu ja taito kuulla se. Kyseessä on Medusan nauru, josta Hélène Cixous aikoinaan kirjoitti.
2 Suom. Elina Suolahti, Loki-Kirjat
#Kukkienkapina #Yökertomuksia #sadut #kokemuksellisuus #uudelleentulkinnat #Medusannauru #feministinentopos #mietteliäskepeys #fiktio #empatia
l-e-x-i-c-o-n 